Pelko. Se on aina läsnä. "Pitää pelätäkin", on valmentajaisä Kimmo Kykkänen joskus sanonut. Miten pelon saa kuriin, niin ettei se pääse niskan päälle? Sehän mäkihypyssä onkin niin kiehtovaa.
Julia Kykkänen ei ole pelännyt hyppäämistä. Isälle rohkean tyttären tempaukset ovat ottaneet kovemmalle. Kuten kymmenisen vuotta sitten, kun Julia hyppäsi ensimmäistä kertaa alas Lahden suurmäestä, Betonista. Isä ei uskaltanut edes näyttää lähtömerkkiä, vaan katsoi valmennettavansa hypyn montun pohjalta.
Julialle pelko esiintyy jännityksen tunteena, mutta samalla se on itsesuojeluvaistoa. Hän osaa pitää järjen päässään eikä lähde hyppäämään liian vaikeissa olosuhteissa vain näyttääkseen muille, että uskaltaa.
- Pelolle ei saa antaa valtaa. Jos pelko hallitsee, silloin ei pysty hyppäämään, tai se on hengenvaarallista. Minulle ei ole koskaan tapahtunut niin, Julia kertoo.
Hänen mukaansa paljon on kiinni myös itseluottamuksesta. Jos sitä ei ole, tekee paljon helpommin virheitä. Ja silloin voi sattuakin.
On 22-vuotiaalle Julialle ehtinyt sattuakin, mutta kenellepä ei, jos on hypännyt mäkeä 19 vuoden ajan. Mäkihyppy on kuulunut Kykkästen perheen harrastuksiin aikojen alusta lähtien, ja koska veljet Jere ja Jesse hyppäsivät, halusi Juliakin välttämättä päästä mukaan.
Lumikasat ja Karpalon pikkumäet vaihtuivat nopeasti todellisiin mäkiin. Jo 11-vuotiaana Julia oli valloittanut Lahden keskimmäisen eli HS100-mäen. Pari vuotta myöhemmin hän kiipesi siihen suurimpaan, H130-mäkeen.
- Silloin nuorempana mäkihypyssä viehätti se, että pääsin yhä isompiin mäkiin ja hyppäämään pidemmälle. Siinä on aina oma viehätyksensä, kun pystyy parantamaan hyppäämistään ja omia tuloksiaan.
Tänä päivänä Julia on valloittanut aika lailla kaikki muut mäet paitsi lentomäen, joten tavoiteltavaa riittää vielä. Uusien mäkien viehätys on kuitenkin vaihtunut siihen perimmäiseen syyhyn, miksi mäkihyppy on niin kiehtovaa: lentämiseen. Harvassa lajissa ihminen saa kokea lentämisen keveyden.
- Se on jotain sellaista, mitä ei oikein pysty kuvailemaan.
Ennen kuin pääsee lentämään, on hyppääjän onnistuttava ponnistuksessa. Millisekuntien ajassa pitäisi pystyä tuottamaan räjähtävää voimaa, joka vie hypyn optimaaliselle lentoradalle. Mutta kuinka moni uskaltaisi hyppyrin keulalta ponnistaa tyhjyyteen, levittää suksensa, nojata vain eteenpäin ja luottaa siihen, että kroppa kantaa?
- Parastahan on, kun keulalla ei mieti mitään. Silloin yleensä saa sen parhaan mahdollisen hypyn. Jos päässä ei ole mitään, niin yleensä ponnistusvaihe ja muutamat ensimmäiset metrit ovat ihan pimeää. Vasta kun on ilmassa, kaikki palautuu. Sitten sitä vain lentää ja odottelee alastuloa.
Mäkihyppääjältä vaaditaan notkeutta, sitkeyttä ja sinnikkyyttä. Epäonnistumisista ei saa lannistua ja koskaan ei saa antaa periksi. Julian mielestä vastoinkäymiset vain vahvistavat ja aina löytyy parannettavaa, jos ei voimantuotossa, niin ainakin tekniikassa.
- Tarkoituksena olisi päästä irtautumaan hyppyrinkeulalta niin sujuvasti, ettei jäisi kyydistä pois.
Vaikka Julian jo kotoa pois muuttaneet veljet eivät enää ole muutamaan vuoteen kilpailleet, mennään Kykkästen perheessä yhä mäkihypyn ehdoilla. Kimmo-isä vastaa Suomen naisten maajoukkueen valmennuksesta – joukkueen, joka tällä hetkellä on yhtä kuin Julia.
Vanhemman ja lapsen valmennussuhteiden onnistumisista on urheilun historiassa monia esimerkkejä, mutta Kykkästen tapauksessa puhutaan onnistuneesta valmennussuhteesta. Tähän auttaa samanlainen ajatusmaailma niin hyppäämisestä kuin harjoittelustakin. Kaksikolla on yhteinen päämäärä ja he ovat valmiita tekemään töitä sen eteen, että päämäärään päästään.
Kimmosta tuli tyttärensä valmentaja siinä vaiheessa, kun Julia siirtyi kansainvälisiin kilpailuihin 13-vuotiaana. Teini-ikäisen valmentaminen ei välttämättä ole helpoimpia tehtäviä, mutta Kimmo on onnistunut tässä. Ristiriidat on keskusteltu läpi eikä mitään ole jäänyt hampaankoloon. Vaikeistakin asioista on voitu puhua avoimesti.
- Jos joku muu olisi valmentamassa, niin keskustelut voisivat välillä olla vähän kiivaampia, Julia myöntää.
Valmentajaisäänsä Julia kuvailee rauhalliseksi ja päteväksi. Rauhallisuus onkin tärkeää, sillä se tarttuu kilpailuissa ja saa unohtamaan jännityksen. Toisaalta valmentajaa ei aina edes tarvita, sillä Julia on varsin omatoiminen harjoittelussaan eikä aina kaipaa toista henkilöä viereen seisomaan ja katsomaan.
Silti valmentaja voi luottaa siihen, että hänen suojattinsa tekee kaiken pilkuntarkasti. Julia haluaa nimittäin tehdä kaiken sataprosenttisesti, oli kyse sitten harjoittelusta tai kilpailemisesta. Hän ei ole vaikea valmennettava, mutta osaa kyseenalaistaa, jos siihen on tarvetta.
- Jos tulee joku uusi juttu, mitä en ole aikaisemmin tehty, niin saatan kysyä, mikä järki tässä on ja miksi tätä tehdään.
Julialla on valmentajaisänsä lisäksi taustallaan paljon erityisosaajia, muun muassa fysioterapeutti, ravintoneuvoja, fysiikka-, taito- ja psyykkinen valmentaja sekä psykologi. Yleensä Julia ei itse paljon juttele psykologille, ainakaan hyppäämisestä, vaan ongelmatilanteissa tästä puolesta on pitänyt huolen isä. Kimmo on tuonut psykologin neuvot myöhemmin huomaamatta harjoituksiin mukaan.
Tällä kaudella Julia teki kuitenkin poikkeuksen, sillä siinä missä viime kaudella hänen hypyistään vei metrejä selkäongelmat, tänä talvena ongelmat ovat olleet enemmän henkisellä puolella. Epäonnistuneen Aasian kiertueen jälkeen Julia istuikin alas, pohti ja kävi hyppyasioita läpi psykologin kanssa. Tästä oli apua henkisen lukon avaamiseen.
Mäkihypyn tärkein taustatyö tehdään kesällä, jolloin aikaa kuluu niin fysiikka- kuin mäkiharjoituksissa. Talvella suurin osa hyppääjän ajasta kuluu kilpailuissa tai siirtymisestä kisapaikalta toiselle. Harjoittelu on tuolloin enemmän kuntoa ylläpitävää, mutta tärkeintä on päästä lepäämään tarpeeksi.
Julia ei ole laskenut, kuinka paljon hän hyppää harjoituskaudella. Viime kesänä hän hyppäsi enemmän kuin aikaisemmin, sillä hän halusi päästä eroon sitkeästä tekniikkavirheestä. Yhdestä periaatteesta Julia ei kuitenkaan ole luopunut: harjoitukset lopetetaan aina hyvään hyppyyn.
Jos se paras hyppy tulee heti toisessa harjoitushypyssä, niin harjoitukset loppuvat siihen. Tai ainakin pitäisi loppua. Aina hän ei ole tätä uskonut ja esimerkiksi viime syksyn pitkällä Saksan-leirillä se kostautui.
- Leirin viimeisinä päivinä jalat olivat väsyneet, ja silloin vaaditaan paljon enemmän päätä kuin fysiikkaa. Hyppäsin tosi hyvän hypyn, mutta siinä vaiheessa minulla oli vasta kaksi hyppyä takana. Ajattelin, että jäi niin hyvä fiilis, että nyt täytyy hypätä vielä. Heti seuraava olikin huono hyppy, joten oli pakko jatkaa.
Julia on ollut viimeiset vuodet Suomen paras mäkihyppääjä. Se ei välttämättä ole näkynyt lehtien palstoilla, tuloissa tai arvostuksessa. Julia ei itse pidä itseään Suomen parhaana eikä kyseinen titteli edes merkitse hänelle mitään omien päämääriensä tavoittelussa. Hän keskittyy vain omaan tekemiseensä, mutta toivoo myös muiden suomalaishyppääjien paluuta huipulle.
”No, oletko sitten Lahden MM-kisoissa mitaleilla?” ”Kai tavoittelet kotikisoista mitalia?” Toimittajat ovat piinanneet Juliaa kotikisojen mitali- ja menestystavoitteilla kauan. Siitäkin huolimatta että hän on usein väistellyt moisia kysymyksiä.
Välillä hän on lähtenyt toimittajien leikkiin mukaan, mutta useimmiten hän on antanut marjomatikaismaisesti ”parhaani teen ja katsotaan mihin se riittää” -vastauksen. Sillä hänen mielestään kysymys Lahden MM-mitaleista ei ole oleellinen. Mitä muutakaan urheilija voisi tavoitella? Mutta hän voi tehdä ainoastaan uransa parhaan suorituksen.
Riittääkö se mitaleille? Se ei ole hänen päätettävissään.
Siinä vaiheessa mietin vain, että kuka oikeasti kehtaa tulla kysymään 14-vuotiaalta tuollaista.
Heli Pomell oli pitkään suomalaisen naismäkihypyn pioneeri, mutta viime vuosina Julia on ollut yksinään lajin keulakuvana. Tosin Julia haluaisi mieluummin keskittyä puhumaan pelkästään mäkihypystä, ei erikseen miesten tai naisten mäkihypystä.
Liki kaksikymmentä vuotta poikien ja miesten maailmassa on opettanut Julialle paksunahkaisuutta, sillä naisten tulo mäkihyppyyn oli pitkään monelle punainen vaate.
Ensimmäisinä vuosina hyppääjien vanhemmat saattoivat protestoida kilpailuissa Julian mukanaoloa viimeistään siinä vaiheessa, kun oma piltti jäi toiseksi. Lajin sopivuutta naisille kyseenalaistettiin tökeröin mielikuvin, kuten sillä, että hypyn alastulon tärähdys saattaisi vahingoittaa naisen kohtua. Se oli kuin tuulahdus menneestä ajasta, sillä samoihin terveyshaittoihin oli vedottu jo 50 vuotta aiemmin naisten maratonjuoksun estämiseksi.
Julialle on jäänyt sovinistisesta kohtelusta monta esimerkkiä mieleen, mutta yksi nousee esille aina asiaa kysyttäessä:
Kun naisten mäkihyppy hyväksyttiin arvokisaohjelmaan ja ensimmäiset arvokisamitalit jaettiin Liberecin MM-kisoissa vuonna 2009, eivät kaikki suomalaistoimittajatkaan osanneet suhtautua asiaan asiallisesti. Eräs toimittaja kysyi Julialta, rakastavatko hänen vanhempansa häntä enemmän kuin hänen veljiään nyt, kun Julia on perheessä ensimmäinen aikuisten arvokisoissa hypännyt urheilija.
- Siinä vaiheessa mietin vain, että kuka oikeasti kehtaa tulla kysymään 14-vuotiaalta tuollaista. Katsoin tätä toimittajaa tyhmänä ja jatkoin matkaa.
Nykyään Julialla on tapana vastata tyhmiin kysymyksiin samalla mitalla. Julia toteaa roskapuheiden vain vahvistaneen häntä. Hän kertookin olevansa feministi, sillä hän haluaa tytöille samat mahdollisuudet kuin pojille. Toki hän tietää, että naisten mäkihyppy on Suomessa vielä lapsenkengissä muihin maihin verrattuna, mutta jo muutamassa vuodessa on otettu isoja harppauksia eteenpäin.
- Jos saisin kaiken vallan, niin yrittäisin markkinoida naisten mäkihyppyä nykyistä paremmin. Että oikeasti tytötkin voivat hypätä, tämä ei ole vain miesten laji.
Kansainvälinen hiihtoliitto otti oman edistysaskeleensa syksyllä, kun se ilmoitti, että naisten yhdistettykin otetaan lähitulevaisuudessa arvokisaohjelmistoon. Lajilla on todennäköisesti edessään yhtä kivikkoinen tie arvostetuksi ja huomioiduksi lajiksi kuin naisten mäkihypylläkin oli aikoinaan.
Vaikka Julia aikoinaan oli myös hyvä hiihtäjä, ei hän haikaile yhdistetyn pariin.
- Jos talvisin on aikaa, niin kyllä edelleen on kiva käydä hiihtämässä, mutta se on sitten sellaista, ettei tarvitse repiä veriä irti keuhkoista. Ehkei se ole kuitenkaan minun juttuni.
Julia ei kaipaa myöskään muiden aiemmin harrastamiensa lajien pariin, sillä hän on aina tiennyt, että mäkihyppy on hänen juttunsa. Kauden päätyttyä hänellä on hetki aikaa olla kuin kuka tahansa ikäisensä, mutta kun urheilijan arki koittaa, siihen mahtuu enimmäkseen vain mäkihyppyä. Tosin sillekin on omat rajansa.
- Meillä ei valmenneta kotona. Kun olemme mäellä, harjoituksissa tai kisamatkoilla, niin silloin isä on valmentaja. Kun olemme kotona, hän on isä. Kyllä mäkihypystä joskus puhutaan veljien kanssa tai kotona, mutta emme rupea enää jauhamaan, miten minun treenini menivät.
Nuoresta iästään huolimatta Julia on nähnyt ja kokenut paljon urheilijana ja mäkihyppääjänä. Jos hänen terveytensä kestää ja motivaationsa säilyy, on hänellä edessään vielä monia vuosia kansainvälisissä kilpailuissa eikä hänen tarvitse edes miettiä lopettamista.
- Minulla on tavoitteeni, muun muassa olla maailman paras, ja haluan saavuttaa ne. Ehkä siinä vaiheessa, jos mäkihypystä tulisi niin sanotusti pakkopullaa eikä olisi motivaatiota, pitäisi ymmärtää lopettaa, hän pohtii.
Tai siinä vaiheessa, kun on maailman paras mäkihyppääjä?
- No, se on sitten se toinen paikka.