Janne Ahonen on valmis tekemään historiaa helmikuussa, jolloin hänen on määrä kilpailla jo seitsemänsissä talviolympialaisissaan. Korean kisat ovat tuorein vedenjakaja suomalaisen mäkikotkan upealla uralla, ja niiden jälkeinen tulevaisuus on vielä hämärän peitossa.
Ahosen ura on ennenkin ollut katkolla. Itse asiassa hän on virallisesti lopettanut kahteen otteeseen, mutta molemmilla kerroilla muuttanut mielensä. Pääpeli-ohjelmassa hyppääjä sanoo suoraan kokevansa lopettamispäätöksensä muiden aikaansaannoksiksi.
– Se oli vähän kuin olisi laitettu tunnustamaan rikos, jota en ollut tehnyt, Ahonen lataa.
Ensimmäisen kerran lahtelainen löi sukset naulaan vuonna 2008. Sadannen maailmancup-palkintokorokesijoituksensa edeltävänä kautena ansainneelle Ahoselle järjestettiin jäähyväiskilpailukin Lahdessa.
Ahonen kuitenkin sanoo, että päätös lopettamisesta tuntui ristiriitaiselta jo siitä kertoessa. Ympäriltä tullut paine sai kokeneen hyppääjän epäilemään omaa paikkaansa maailman huippujen joukossa.
– Aloin kuulla voitoistani ja iästäni, ja pitäisikö jo alkaa laittaa pillejä pussiin. Aloin sitten uskoa siihen itsekin - että niinhän se varmaan sitten on. Jokaisen kauden jälkeen on takki tyhjä, ja totta kai siinä hetkessä kun oli puhki, oli kiva lopettaa. Kun rasituksesta tokeni, huomasi, että eihän se halu hypätä ole hävinnyt mihinkään. Koitin sitä aluksi vain painaa pois. Ehkä kaikilta tuntuu tältä lopettamisen jälkeen.
– Ihmisten puheiden keskellä unohdin miettiä, miltä itsestäni tuntuu.
Taukoa ei ehtinyt tulla vuottakaan ennen kuin Ahonen ilmoitti paluustaan. Vuonna 2011 hän lopetti toistamiseen, mutta kuten nyt tiedetään, sekään päätös ei ollut lopullinen. Nyt, vuosia myöhemmin hyppyuran yhä jatkuessa, Ahonen laittaa molemmat lopettamisensa osin menestyspaineiden, osin oman epävarmuutensa piikkiin.
– Kun tulin takaisin, olin seuraavana vuonna mäkiviikon toinen ja sain huippuhyviä sijoituksia muissakin kilpailuissa. Suuri yleisö kuitenkin oli sitä mieltä, että ei se Ahonen enää voittanutkaan mäkiviikkoa. Taas tuli sellainen painostettu olo. Ajattelin, että ei se mitään - unohdetaan ne. Hyppäsin seuraavan kauden, ja se meni huonommin. Sitten tuli se tunne, että ehkä sitten on parempi pysyä poissa. Nyt lopetetaan oikeasti.
Toinen tauko kesti kaksi vuotta. Sen jälkeen hyppyhalut veivät taas voiton.
"Kyllä siinä kypärä tärisi"
Vuonna 2005 Ahonen oli lajinsa huipulla. Valinta vuoden urheilijaksi, toinen peräkkäinen maailmancupin voitto peräti 12 osakilpailuvoitolla, kolmas Keski-Euroopan mäkiviikon voitto ja suurmäen maailmanmestaruus olivat vain muutamia uran parhaan kauden huippuhetkiä. Hyvin muistetaan myös käsittämätön leiskautus Planican päätöskilpailussa.
Erityisesti kilpailun toinen kierros hypättiin kovilla vauhdeilla, mutta alkukauden kunnon hiljattaisen hiipumisen jälkeen Ahonen arveli kykenevänsä hyppäämään niissäkin olosuhteissa turvallisesti. Toisin kuitenkin kävi.
– Normaalitilanteessa, siinä kunnossa jossa olin aiemmin, olisin todella pelännyt. Ajattelin, että viime aikoina ei ole mennyt niin hyvin, pystyn hyppäämään tällä vauhdilla menemättä liian pitkälle. Sitten tuli kuitenkin se huippuhyppy, Ahonen muistelee.
– Aluksi katsoin, että nyt lentää pitkälle, sitten ajattelin, että nyt tulee maailmanennätys. Siitä vielä hetki eteenpäin, niin ajattelin, että ei hitto - nyt menee niin pitkälle, että huonosti käy. Otin sen ennen aikojaan alas, mutta rajusti pamahti kuitenkin monttuun.
Ahonen tuli hyppyrinnokalle 104 kilometrin tuntivauhtia, eikä 240 metrin hyppy jättänyt juurikaan mahdollisuutta laskeutua kaatumatta. Heti maahantulon jälkeen suomalainen liukui kylki edellä kohti yleisöä alaselkäänsä pidellen.
– Kyllä siinä kypärä tärisi. Häntäluu murtui, niskanikamat löivät toisiinsa, kypärä halkesi ja tuli aivotärähdys. Muistan liukuessa ajatelleeni vain sitä, että toivottavasti en halvaantunut tai muuta. Ensimmäiseksi pysähtymisen jälkeen kokeilin, että raajat pelaavat, ja tajusin, että ei tässä ole hätää. Vaikka sattuu, niin se on pelkkä tunne.
Ahosen voittojuhlat vaihtuivat sairaalareissuun. Kaatumisen vuoksi hyppy ei myöskään ollut virallinen maailmanennätys.
Olympiamitali ei ollut pakkomielle
Korean Pyeongchangissa kilpailtavat olympialaiset ovat Ahoselle ennätyksellisesti seitsemännet. Vastaavaan ei ole kyennyt kukaan suomalaisurheilija ennen häntä.
Sekä Salt Lake Cityssä 2002 että Torinossa 2006 Ahonen ja Suomi voittivat joukkuemäen hopeamitalit. Se meriitti, mikä Ahosen palkintokaapista kuitenkin puuttuu, on henkilökohtainen olympiamitali. Neljännet sijat ovat katkeria muistoja, mutta Ahosen omissa papereissa ne eivät saa samaa painoarvoa kuin monien lajia seuraavien mielikuvissa.
– Ei niistä yksikään ole epäonnistumisia. Ne eivät ole olleet huippukausia, mutta olen tullut takaa ja tsempannut itseni olympialaisissa kauden parhaaseen vireeseen. Siitä on jäänyt ehkä se mielikuva, että ei se onnistunut näissäkään kisoissa.
– Ei olympiamitali ole mulle ikinä ollut mikään pakkomielle, kuten ei mikään mukaan. Tämä urheiluhullu kansa on kuitenkin sitä mieltä, että vaikka olen voittanut pienempiä kisoja, niin arvokisoissa onnistumisia ei ole tullut. Mulla on 19 arvokisamitalia, eikä kenelläkään mäkihypyssä ole enempää, Ahonen naulaa.
Keskieurooppalainen media loi Naamio-lempinimen, ja olin tilanteessa, jossa tällainen kuva oli ehtinyt muodostua. En sitten voinut luopua siitä, ja aloin tietoisesti pitämään pokan kaikessa. Janne Ahonen
Ahosen neljännesvuosisadan kestäneen uran aikana laji hänen ympärillään on muuttunut jatkuvasti. Suomalaishyppääjä on nähnyt ja kokenut paljon kaksintaisteluista Martin Schmittiä vastaan Thomas Morgensternin ylivoimaan ja nykyiseen uuden sukupolven aikaan.
Samalla kova kilpailu on muuttanut lajikulttuuria.
– Nykyisin maailman tuhat parasta hyppääjää treenaavat yhtä hyvin kuin silloin ehkä muutama kymmenen hyppääjää. Taso on noussut niin paljon, että ei ole enää mahdollista rillutella niin kuin 15-20 vuotta sitten, Ahonen sanoo.
Lahtelainen itse on ollut ilman alkoholia jo neljän ja puolen vuoden ajan. Sitä ennen illat saattoivat venyä pitkiksi. Hölmöilyt aamun pikkutunteina ovat jyrkkä kontrasti Ahosesta muodostuneelle hillityn miehen julkisuuskuvalle.
– Se lähti aluksi vähän vahingossa. Olin tosi nuori, kun nousin maajoukkueeseen. Ujo, hiljainen kaveri, ja yhtäkkiä ihmiset olivat kiinnostuneita. En ollut sen tyyppinen, että haluaisin tuoda itseäni esille. Vastasin haastatteluihin parilla sanalla, enkä uskaltanut hymyillä. Voiton hetkelläkin pidin pokerinaaman, koska en uskaltanut ilmaista itseäni.
– Sitten media alkoi hehkuttaa imagoani. Keskieurooppalainen media loi Naamio-lempinimen, ja olin tilanteessa, jossa tällainen kuva oli ehtinyt muodostua. En sitten voinut luopua siitä, ja aloin tietoisesti pitämään pokan kaikessa. Viimeisinä menestyshetkinä uskalsin jo olla oma itseni myös voittaessa. Uskalsin vapautua. Nuorempana oltiin sen ikäisiä, että voittaessakaan kovat jätkät eivät alkaneet tuulettaa - joku kaveri olisi voinut nauraa, Ahonen hymähtää dokumentissa.
Hyppyjä vain omasta halusta
Korean talviolympialaisten aikaan Ahonen lähestyy 41:ttä syntymäpäiväänsä. Nykyisestä persoonastaan hän ei enää löydä monia samoja piirteitä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen itseensä verrattuna.
Kisakauden ulkopuolella koko perhe viettää aikaa kahden pojan harrastusten parissa. Mico, 16, tekee uraa toisen polven mäkikotkana, ja 9-vuotias Milo viihtyy kilpa-autoilun parissa.
– En ole enää se sama Janne. Sitä tappajaa ja itsekästä konetta ei vain enää ole. Silloin menestysvuosina eli sellaisessa sumussa, ettei kaikkea osannut oikein enää ymmärtää saatika arvostaa. Arvojärjestykset muokkaantuvat vuosien varrella.
Samalla on muuttunut Ahosen suhtautuminen muiden ihmisten mielipiteisiin. Viime vuonna hän kertoi Yle Urheilulle saavansa vihapostia ihmisiltä, jotka haluavat veteraanin väistyvän nuorten hyppääjien tieltä.
Pyörrettyään toisen lopettamispäätöksensä Ahonen siirsi keskittymisensä omaan tyytyväisyyteensä. Puomille kivutaan niin pitkään kuin veri sinne vetää ja taso riittää maajoukkueen riveihin.
– Vuoden 2011 lopettamisen jälkeen meni pidempi aika poissa, ennen kuin tuli taas se olo, että kyllä mä haluan hypätä. Sen jälkeen en ole enää välittänyt. Nykyään tulee päivittäin ihan henkilökohtaistakin viestiä, mutta olen oppinut sivuuttamaan ne ja tajunnut, että välillä voi tehdä sitäkin, mitä itse haluaa, eikä vain sitä, mitä muut toivovat.
– On aika ainutlaatuista, että tässä iässä edes pystyy hyppäämään ja haastamaan nuoria alfauroksia. Hyppään, koska haluan hypätä.
Pääpeli: Janne Ahosen luopumisen tuska -ohjelma nähdään sunnuntaina Yle TV2:ssa klo 15.20.